Nostalgiaretkiä

 Kävimme Raumalla melkein kaksi kertaa peräkkäin. Ensin Mustan pitsin päivillä ja sitten majakkareissulla. Tässä iässä lähes kaikista vierailuista tutuilla paikoilla tulee enemmän tai vähemmän nostalginen olo ja paljon kerroksellisuutta muistoista. Pitsipäivillä oli käynnissä Avoimet pihat -tapahtuma ja pihoissa myytiin monenlaista tavaraa. Lähinnä näytti siltä, että niillä oli kyllä vain nostalgia-arvo,  mutta olihan niitä hauska katsella. Kävimme myös Naulamäessä, jossa miehen isä on lapsena asunut kolmisukupolvisessa huushollissa niinkuin silloin taisi usein olla tapana. Isän ollessa merillä isomummu piti jöötä neljälle pojalle.

Pari viikkoa myöhemmin vierailimme Kylmäpihlajassa ystävien kanssa. Olin jo miltei unohtanut, miten meri kohisee avomeren äärellä. Meillä oli aikanaan isän rakentama mökki Rihtniemessä ja sieltä muistaa kohinan mökille saavuttaessa. Oleskelun aikan siihen ei enää kinnittänyt huomiota. Sen sijaan haurun eli rakkolevän hajun muistin kyllä. Olimme aikanaan pojan kanssa yötä majakassa silloin, kun se oli juuri avattu. Nyt toimintaa on laajennettu pienillä mökkkeröillä muutoin saari tietysti oli yhtä lumoava kuin ennenkin. Avomeren äärellä on ihan oma tunnelmansa. 

Viime viikonloppuna vierailimme Turussa sukulaisia tapaamassa ja yövyimme taas tutusti Wiklundin hotellissa. Turun tori on vihdoin valmis ja näytti näin upealta kattoterassilta. Turussa minulla on aina sellainen hassu tunne, että tunnen kaupungin, vaikka en ole siellä koskaan asunut. Turku on kuitenkin äitini koulukaupunki ja siellä aikoinaan vierailtiin ahkerasti setiä, tätejä ja serkkuja tapaamassa. Niinpä, kun kuulen turkulaisia kadunnimä ja paikkoja ne tuntuvat tutuilta, vaikka oikeasti en edes tiedä, missä ne sijaitsevat.

Tapasimme ensi kertaa pojan ja hänen tyttöystävänsä uuden koiranpennun. Nyt heillä on sitten kaksi bordercollieta. Ihanan tuntuinen rotu ainakin niin hyvin koulutettuna kuin Nobel ja eiköhän Kepler seuraa perässä. Kävimme koirien kanssa Kuralan Kylämäessä, joka on museoitu alue Turun reunalla. Rakennukset muistuttivat kovasti äitini kotitaloa, joka on Paattisilla. Tuon aidan takana on perinnepuutarha, josta tuli vähän surullinen olo, kun huomasin, että monet isoäitien perinnekasvit ovat mykyisin vieraslajeiksi luokiteltu. Onhan tietysti niin, että vain kaikkein elinovoimaisimmat puutarhakasvit ovat helposti siirtyneet sukupolvesta toiseen. Alue oli laaja ja kävimme vain osassa talojen museo- näyttelyistä mm. katsomassa hääpukuja 40-50-luvulta.

 Nostalgiatunnelmissa t. HennaMar